Kirjoitin tämän tekstin MP-69:n julkaisemaan Motoristi-lehteen, mutta ei tätä ainakaan vielä ole siinä julkaistu. Joten julkaisen sen nyt tässä. :D
-Pystymettä 2010-
Ensikertalaisen silmin
Lokakuun viimeisenä perjantaina lähdin kyytiläisenä seikkailuun. En ollut ajatellut kokea pelkästään etukäteen mainostettua nuotiotunnelmaa ja teltassa nukkumista vaan myös elämäni ensimmäisen moottoripyörämatkani. Jo pelkästään matka Tammelaan vakuutti siitä, että täysin oikeaan paikkaan olin menossa. Olin koukussa.
Perillä odotti savun tuoksu ja mutainen loppupätkä. Saavuimme vasta pimeällä, joten metsä oli uskomattoman hienon näköinen nuotioineen. Oman tunnelmansa loi otsalamput. Joka puolella liikkuvat valot vakuutti siitä, että emme olleet ihan pieneen joukkoon tulleet. Kuskini on motoristi henkeen ja vereen sekä mm.Pystymettä-konkari. Yksikään etukäteen kerrottu kuvaus siitä, mitä paikanpäällä odottaa, ei ollut pystynyt kuvaamaan sitä aitoa oikeaa tunnelmaa. Majoitus oli jälleen järjestynyt samaan kimppatelttaan, jossa kuskini on aiempina vuosina majoittunut ja kunhan kamat löysi sinne tiensä, oli aika ottaa rennosti. Välitön ilmapiiri, lihasoppa, nuotion lämpö ja melkein extaasiin yltävä rento olotila äijien keskellä... hmm, kuulostaapa jotenki harhaanjohtavalta... mutta siis meitä oli minä sekä kymmenkunta miestä saman teltan edustalla. Ja kaikki tunsivat toisensa edes jotenkin ja rutiininomaisesti kamina lämpesi ja klapit pilkottiin. Tosin tuumasimme, että järjestäjät olivat ehkä tällä kertaa ymmärtäneet hieman väärin lupauksensa tarjota juomaveden ja polttopuita.... Sen verran märkiä puut nimittäin oli. Ilta sujui loistavasti, tunnelmaa (ja juomaa) piisasi. Ystävyys, yhteistyö ja avunanto... näitä ei voinut olla huomaamatta. Laulelimme nuotiolla suomirokin klassikoita ja ylitse muiden mieleeni jää, kun minä ja 10 äijää lauletaan: ”...tiedän olevan, hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta..”!!
Ilmeisesti kaikki olivat löytäneet telttaan yöksi, koska aamulla teltoista kömpi samaa sakkia. Aamukahvia ensin ja silmien auettua, kiertelyä metsässä. Sain siis kokonaiskuvan alueesta ja näin päivänvalossa, etten suinkaan ollut ainut naisihminen paikalla. Niin, ja riukukin löytyi. Aiemmin pimeällä oli pusikko kelvannut vallan mainiosti, vaikkakin yksi pohjakosketus märkään sammalmättääseen tuli tehtyä... Ilokseni sain huomata, että koiriakin Pystymettässä oli enemmänkin kuin vain meidän teltassa majoittuva konkari Ahtisaari. Ihasteltiin moottoripyörien kirjoa ja mielikuvitusta majoituksissa. Sitten saikin tyytyväisenä kellahtaa telttaan pienelle päivälevolle ja kun sieltä nousi, oli loimulohet jo tulilla. Miehet suoritti kardaaniakselin heittokisan ja minä lämmittelin nuotiolla. Tuumailin jo silloin, että tää täytyy kokea uudestaan....
Loimulohi oli kertakaikkisen herkullista ja illanvietto nuotiopiirillä jatkui jo varmaan tapaansa. Oli hienoa nähdä, kuinka ympärillä telttakunnat viihtyivät ja nuotiot räiskyivät. Lauantaina oli polttopuut jo hieman kuivempia kuin perjantaina, niin savuttaminen oli vähäisempää... Lauantaina oli myös enemmän vierailijoita liikkeellä ja osa viipyi jopa pidempäänkin meidän nuotiolla. Illanviettoa ja irtiottoa arjesta parhaimmillaan. Jossain vaiheessa iltaa kyselin nuotiolla istuvilta äijiltä, mikä tässä Pystymettässä on parasta? Kaikilta tuli samansuuntainen vastaus.. Kaverit ja arjen vastakohta, nuotiolla istuskelu porukalla. Moni sanoi, että suurin osa Pystymettässä olevista eivät tapaa toisiaan muulloin, mutta voivat silti sanoa olevansa ystäviä. Tietynlainen solidaarisuus
näkyi ja kuului. Minä ensikertalaisena katsoin asiaa ”ulkopuolelta”, mutta pystyn toteamaan saman. On aika miellyttävä tunne olla noin suuren joukon kanssa metsässä syksyisenä viikonloppuna ja todeta, että tännehän mä sovin. Varsinkin kun vastaanotto oli vallan loistava!
Se, mikä tekee omasta osallistumisestani hieman erikoisen on se, että MS-tautini on melkolailla haitaksi liikkumiselle. Apuvälineenä mulla on mm.keppi. Jo moottoripyörän kyytiinpääsy oli työn takana, mutta onnistui! Ja perillä tuli mutakossa kahlattua jonkin verran ihan vaan sisulla, koska olin niin innoissani. Muuten mulla oli keppi tai Mies käsipuolessa tukena jatkuvasti ja istumapaikka sopivasti hollilla. Liikuntarajoitteeni asetti omat haasteensa koko reissulle, mutta se mikä paikanpäällä odotti, sai osittain jopa unohtamaan hankaluudet. Ensikertalainen otettiin todella hienosti vastaan ja toivotettiin lämpimästi tervetulleeksi. Ja mikä hienointa, ei kukaan katsonut mitenkään kummeksuen vaan lähinnä ihailivat tuunattua keppiäni ja rohkeuttani!!
Kun sunnuntaina oli lähdön aika, päätin käyttää minulle tarjottua mahdollisuutta istahtaa sivuvaunun kyytiin. Mettätie oli sen verran mutainen ja kuoppainen, että kuljettajani päätyi kysymään minulle vaihtoehtoista kyytiä. Telttanaapuri itä-suomalaisvalmisteisella sivuvaunullisella pyörällään suostui urakkaan. Sivuvaunuun kiipeäminenkään ei nimittäin sujunut ihan ongelmitta, siinä apuna oli 2 äijää ja 2 äijää mua yritti repiä sieltä poiskin! Mutta, sivuvaunusta pääsin helposti vaihtamaan FJ:n tarakalle ja voittajafiilistunnelmissa lähdettiin ajelemaan Hämeenkyröä kohti.
En voi muuta sanoa kuin nöyrän kiitokseni koko porukalle ja varsinkin heille, jotka jotenkin mun liikkumisia tai yleistä oloa auttoi. Koin jotain ainutlaatuista monellakin tapaa ja taatusti tämä Pystymettä ei jää viimeiseksi. Motoristihenki saisi tarttua useammankin arkeen.
Koska kuvien ja tekstin limittäinasettelu ei vain kertakaikkiaan multa luonnistu (prkl!!), niin kuvat tulee omana osionaan. Eikä meinaa onnistua oikein näinkään... ehkä tää bloggailu ei vaan oo enään mun nykyisten kykyjen tasolla...
