Kertomus...

...siitä, miten kotini on linnani ja pahin viholliseni. Rakastan kotiani ja sitä ympäröiviä maisemia, mutta inhottavaksi asiat muuttuu aina silloin, kun tulee voimalla eteen tosiasiat. Kuinka paljon oikeastaan tarvitsenkaan apua moneen hyvinkin yksinkertaiseen ja monelle itsestäänselvään asiaan. Moneen asiaan pystyn kyllä ihan itsekin, mutta koska rakastan kotiani ja kotona tehtäviä asioita (siivousta lukuunottamatta!!!) sekä omien kätteni luovia tuotoksia, on monesti kotona oleminen pelkkä kirous. Tänään tämä asia vain kärjistyi, kun flunssa vie voimat, omin jaloin en edes autolle kunnolla jaksaisi kävellä. Matkaa alle 20 metriä. Silloin huomaa vain ja ainoastaan ne asiat, joita en kykene itse hoitamaan. Ja tässä rytäkässä pitäisi uutta avustajaakin jaksaa metsästää... Kyllä osaakin olla elämä välillä niin totaalisen turhauttavaa!!! Silti, moni pienikin onnistuminen saattaa helpottaa ja tuo lisääkin itsevarmuutta. Niinhän tässä kesän aikana on jo käynytkin. Monesti. Mutta miksi siitä tunteesta ei osaa pitää kiinni kotona? Miksi vaivun taas synkkyyteen kaikkine hankaluuksineni? Ehkä tälläkin vuodatuksella on jotain tekemistä lääkärinlausunnon kanssa, jonka juuri sain kuntoutusta varten. Se oli aika raakaa luettavaa oman sairauden tilasta. Nyt tarvin todellakin voimia jatkamaan näitä pieniä sisustuksellisia puuhia, mitä syksy toi tullessaan. Niistä ehkä tuleekin voimaa, koska näen kädenjälkeni. Vaikkakin se on vain tavaran toiseen paikkaan siirtämistä. Mutta se on mun tekemä siirto. Niin ja muuten siitä siivouksesta... melkein antaisin mitä vain, että jaksaisin itse esim. matot viedä ulos ja vielä hakata ne!!